Luvun alla Mila Teräksen teos Jäljet, romaani Helene Schjerfbeckistä; Kirja-arvio

*_{(Mainos: Postaus tehty vastineeksi kirjan arvostelukappaleesta, jonka antoi kustantaja Karisto)}

Tänä kesänä 10.7. liputettiin suomalaiselle kuvataiteelle, ja tuo päivä on Suomen tunnetuimman taiteilijan Helene Schjerfbeckin syntymäpäivä. Samaisena päivänä, 10.7.2017 järjestettiin myös Suuri Maalaustapahtuma, joka kattoi koko Suomen, niinkuin INDIVUEn blogia ja somea seuranneet tietävät. Myös MTV3 uutisoi tapahtumasta. 

Tämän vuoksi olin erittäin ilahtunut, kun löysin lokakuussa Helsingin Kirjamessuilta Mila Teräkseltä ilmestyneen romaanin Helene Schjerfbeckistä. Tuo kirja oli nimeltään Jäljet, ja romaani ikään kuin kruunasi koko Suomi100-vuoden Maalaustapahtuman minun osaltani. 

En ole Schjerfbeckin henkilöhistoriaan koskaan perehtynyt, toki maalausjäljen tunnistan ja juhlanäyttelyn katsoin Ateneumissa, joten oli todella ilo tutustua häneen tällaisen romaanin kautta, joka, fiktiivisestä kertojaäänestä huolimatta, perustui kuitenkin samalla myös tositapahtumiin Helene Schjerfbeckin elämässä. 

Kirjassa liikuttiin vuorotellen eri aikakausien välillä, niin 1800-luvulla kuin 1900-luvulla, ja mm. Pariisissa, Bretagnessa, Saltsjöbadenissa, Hyvinkäällä ja Tammisaaressa – paikoissa, joissa myös kirjailija Mila Teräs kertoi käyneensä. Lista kirjan painetuista ja painamattomista lähteistä oli mittava. 

Kirjassa kuvattu taiteilijan elämä ja taiteilijan ajatukset tuntuivat hämmästyttävän tutuilta, eivätkä ne kirjan perustella tuntuneet poikkeavan kovinkaan paljoa nykyisestä. Välillä kirjaa lukiessani huomasin jopa leikkiväni ajatuksella, miltähän tuokin ja tuokin juttu olisi näyttänyt Facebook-päivityksenä. 

Esimerkiksi seuraava lainaus kirjasta piirtyi välittömästi mieleeni elävänä maisemana: ”Katson ikkunasta, kuinka lumi hiutaloi alastomien puiden päälle. Maahan sataa kiirehtimättä kevyttä lunta, painavaa hiljaisuutta. Värien kuolemaa, talvea. Ilma tuoksuu pakkaselta. Ensimmäistä kertaa elämässäni näen meren jäätyvän.” Ja kun seuraavan kerran katsoin Facebookiin, näkyi siellä lumivalkoisia suomalaismaisemia sydänhymiöiden kera. 

Tämä Mila Teräksen kirjoittama ja Kariston kustantama kovakantinen 285-sivuinen teos oli mukavan kokoinen, käteenistuva teos, jonka pehmeät ja sormille ystävälliset sivut muistuttivat ohutta laadukasta tussipaperia ja olivat täynnänsä ihania kielikuvia ja kauniita ajatuksia, jotta jo sen vuoksi tämä kirja sopisi hyvin aarteeksi kirjahyllyyn. 

Kirjan kansi oli Tuija Kuuselan käsialaa ja alkuperäiskuvat olivat lähtöisin mm. Kansallisgalleriasta ja Museovirastolta. Kannen fontit olivat mielestäni erinomaiset, mutta kannen hieman kolkot kuvat näyttivät yllättäen paremmalta digitaaliseen muotoon siirrettynä. 

En tiedä, mitä ihmettä tänä päivänä kirjallisuudessa oikein tapahtuu, kun tämäkin teos toi lopulta vedet silmiini – se tapahtui sivun 271 lopussa – mutta suosittelisin silti kyseistä Mila Teräksen kirjoittamaa teosta jokaiselle kuvataiteilijan urasta haaveilevalle.